Kaisaleena Halinen
Mourning
9.1.20216-1.2.2026

Layer by layer, piece by piece, a human being is created and formed. In the same way, we also depart—piece by piece, layer by layer. For a moment we exist in candle flames, in fragrant beeswax, in thin smoke. Fragments of our existence remain in the thoughts of the living, in photographs, and on gravestones. Movement is continuous as great gates are opened and closed. Do we exist only as long as we are remembered?

The works in Kaisaleena Halinen’s new exhibition are dominated by elements of existence and transience. One of her starting points has been Hans Holbein the Younger’s painting Der tote Christus im Grab (The Dead Christ in the Tomb, 1521–1522). It is a painting that deeply unsettled Fyodor Dostoevsky when he visited the Basel Art Museum in 1867. Measuring two meters in width and thirty and a half centimetres in height, the work is disconcerting already by its proportions alone. Dostoevsky’s wife, Anna Grigorievna, wrote in her memoirs about her husband’s reaction before the painting: “He stood motionless for twenty minutes, and it was evidently difficult for him to control himself. His agitated expression foretold the onset of an epileptic seizure.” Dostoevsky returned to the painting in his novel The Idiot, where Prince Myshkin exclaims upon seeing the work: “That painting could make some people lose their faith.” Holbein’s painting is realized at the intersection of the experience of human death, the inexorable laws of nature, and Christianity. In a similar way, different elements intersect in Kaisaleena Halinen’s works. Bone and charred wood have grown together. In decomposing, slowly vanishing parts of organisms, ice-like, glass berries grow—signs of living matter. Calla lilies, the stately flowers of death, formed from ash, travel in their black carts. In the reliefs, candles burn; memories, thoughts, and prayers for the absent are embedded in plaster and beeswax.

Every grief is different, every loss and longing forms its own universe. We are built as much from what is unattainable as from what has been attained. We are shaped by losses, renunciations, and yearning. When a person—someone we may at times have taken for granted as ordinary—leaves us, they become ever-present. Gradually, our memory constructs its own story of them, shaping them from fragments and parts that may be true. True or not, the human figure remains.

If Holbein’s painted dead Christ, through his humanity, caused someone to doubt his divinity, are we capable of seeing divinity in the humanity of the deceased? I cannot say. I do not know the answer. The Hungarian writer Imre Kertész wrote: “The only path to freedom passes through memory.” In Kaisaleena Halinen’s works, the gates of memory are slightly opened. Each of us builds our own memories until it is others’ turn. Then we become a trace in time, an imprint in plaster. Let us hope that at that moment gentle hands will carry us.

Hannu-Pekka Björkman
actor–writer

Ama Gallery | Helsinki | 2026

Kaisaleena Halinen
Mourning
9.1.20216-1.2.2026

Kerros kerrokselta, pala palalta syntyy ja muodostuu ihminen. Samalla tavoin hän myös poistuu, pala palalta, kerros kerrokselta. Hetken olemme kynttilän liekeissä, tuoksuvassa mehiläisvahassa, ohuessa savussa. Elävien ajatuksissa, valokuvissa ja hautakivissä säilyvät fragmentit olemassaolostamme. Liike on jatkuvaa, kun suuria portteja avataan ja suljetaan. Olemmeko olemassa, vain niin kauan kuin meidät muistetaan?

Kaisaleena Halisen uuden näyttelyn teoksia hallitsevat olemassaolon ja katoavaisuuden elementit. Eräänä lähtökohtana on toiminut Hans Holbein nuoremman maalaus ”Der tote Christus in Grab – Kuollut Kristus haudassaan (1521-1522).” Se on maalaus, joka järkytti syvästi Fjodor Dostojevskia hänen vieraillessaan Baselin taidemuseossa 1867. Kaksi metriä leveä ja kolmekymmentä ja puoli senttiä korkea teos on jo mitoiltaan hämmentävä. Dostojevskin vaimo Anna Grigorijevna kirjoitti muistelmissaan miehensä reaktiosta maalauksen edessä: ”Hän seisoi kaksikymmentä minuuttia liikkumatta paikallaan ja hänen oli ilmeisen vaikeaa hillitä itseään. Hänen kiihtynyt ilmeensä enteili epilepsiakohtauksen alkua.” Dostojevski palasi maalaukseen Idiootti romaanissaan, jossa ruhtinas Myskin huudahtaa teoksen nähdessään: ”Tuon maalauksen takia moni saattaa menettää uskonsa.” Holbeinin maalaus todentuu inhimillisen kuoleman kokemuksen, vääjäämättömien luonnonlakien ja kristinuskon risteyksessä. Samalla tavoin risteytyvät eri elementit Kaisaleena Halisen teoksissa. Luu ja hiiltynyt puu ovat kasvaneet yhteen. Maatuvissa, hitaasti häviävissä organismin osasissa kasvavat jäiset, lasiset marjat. Elävän aineen tunnusmerkit. Kallat ylväät kuolemankukat kimppuna, tuhkasta muotoiltuna, matkaavat mustissa kärryissään. Reliefeissä palavat tuohukset, kipsiin ja mehiläisvahaan uponneet muistot, ajatukset ja rukoukset poissaoleville.

Jokainen suru on erilainen, jokainen menetys ja kaipuu on oma universuminsa. Rakennumme saavuttamattomasta yhtä paljon kuin saavutetusta. Rakennumme menetyksistä, luopumisista ja kaipuusta. Kun ihminen, jota ehkä pidimme aika ajoin itsestäänselvyytenä ja arkisena, poistuu luotamme, hän tulee alati läsnä olevaksi. Vähitellen muistimme rakentaa hänestä oman tarinansa. Muotoilee hänet palasista ja osista, jotka ovat ehkä totta. Totta tai ei, ihmisen hahmo säilyy.

Jos Holbeinin maalaama kuollut Kristus sai inhimillisyydellään jonkun epäilemään hänen jumaluuttaan, kykenemmekö me näkemään jumaluuden edesmenneiden inhimillisyydessä. En osaa sanoa, en tiedä vastausta. Unkarilainen kirjailija Imre Kertész kirjoitti: ”Ainoa tie vapauteen kulkee muistin kautta.” Kaisaleena Halisen teoksissa muistin portit raottuvat. Ihminen rakentaa muistojaan, kunnes tulee toisten vuoro. Silloin olemme vain jälki ajassa, painauma kipsissä. Toivokaamme, että meitä kannattelevat tuolloin hellät kädet.

Hannu-Pekka Björkman
näyttelijä-kirjailija